torstai 5. huhtikuuta 2012

Viimeinen niitti

23. elokuuta - 5. huhtikuuta. 227 päivää, seitsemän postausta.
     Kliseisesti tässä kohtaa kuuluu sanoa, että aika on mennyt kuin siivillä, ja niinhän se onkin. Muistan tarkasti jokaisen illan (useimmiten viimeisen julkaisupäivän illan), ja sen miten kiireessä yritin saada jotain aikaiseksi ilman inspiraatiota. Loppujen lopuksi jokaisesta postauksesta löytyy kuitenkin jotain, mistä olen ylpeä - toisista enemmän, toisista vähemmän. Epäonnistunein postaukseni on ehdottomasti tekemäni runo. Se on tekemällä tehty viimeisenä julkaisupäivänä, ja siitä olisi voinut saada paljon enemmän irti, jos sen olisi tehnyt kunnolla. Onnistunen postaukseni taas on mielestäni kirjan esittely -postaus. Sain kirjan luettua hyvissä ajoin, ja arvostelun tekeminen sujui leppoisasti ja ilman kiireitä, vaikka julkaiseminen venyikin taas viimeiseen päivään. Onnistuin myös sisällyttämään kirjaesittelyyn kaiken haluamani. Pidän myös tekemästäni bannerista.

     Koko työssä olen onnistunut mielestäni hyvin, vaikkei blogissani ”ympyrä sulkeudukaan”. Olen päättötyön edetessä miettinyt sanaani usealta eri kantilta, mutta koska valitsin niin haastavan ja epäabstraktin sanan, on sen syvempi pohdiskelu ollut hankalaa. Päättötyön myötä on alkanut kiinnittää huomiota siihen, jos jotkut mainitsevat puheensa keskellä päättötyösanani. Kirjoittajana olen varmaan kehittynyt, mutten mitenkään ylitsepääsemättömästi blogin alusta loppuun. Kuitenkin tuntuu, että blogin kirjoitukset ovat parempia entisiin teksteihini verrattuna. En edelleenkään tykkää kirjoittaa tarinoita tai runoja, mutta arvostelujen kirjoittaminen käy vapaa-ajan viettämisestä, ei koulutyöstä. Olen ruvennut kiinnittämään enemmän huomiota kielioppiin ja tekstien yhtenäisyyteen. Jossen mitään muuta ole oppinut, niin sen miten voi luoda jotain tyhjästä, aivan viime hetkillä, ja olla vielä ylpeä siitä jonkin ajan päästä.

     Blogin tekeminen on tuntunut ylipäätään tosi mukavalta, vaikka ensin oman blogin tekeminen ja tekstien julkisuus vähän hirvittikin. Alussa pelkäsin, että olisin valinnut ihan mahdottoman sanan, mutta loppujen lopuksi päättötyökin valmistui ilman ylitsepääsemättömiä tuskia. Aluksi mietin salaisuutta vain juorujen kannalta, mutta näin lopussa siitä on paljastunut minullekin ihan uusia piirteitä. Pan’s Labyrinth –leffa-arvostelun jälkeen rupesin miettimään olemassa olon ja todellisuuden salaisuutta, jota en olisi alussa liittänyt sanaani ollenkaan.

     Julkaisupäivä kerran kuukaudessa aiheutti aina paljon stressiä, mutta nyt jälkeenpäin ajatellen oli kiva, ettei palautus keskittynyt yhdelle päivälle. Seuraavan vuoden blogin tekijöitä kuitenkin kehottaisin valitsemaan syvällisen ja hieman abstraktin adjektiivin sanaksi. Konkreettisista asioista olisi varmaan hankala kirjoittaa. Lisäksi kannattaa aloittaa valmistautuminen julkaisupäivään ajoissa.

     Yleisiä plussia siitä, että päättötyö tehtiin blogina, oli muun muassa se, kun omia tekstejä kommentoidaan rakentavasti - muidenkin kuin opettajan kannalta. Se oli oiva lisäys projektiin, oli aina jotain mistä parantaa. Suosittelen blogia ehdottomasti myös seuraavan vuoden päättötyömenetelmäksi.
   

keskiviikko 29. helmikuuta 2012

La Ultima Cena
















     Loputtomalta tuntuneen etsimisen jälkeen päädyin pohtimaan lehtikuvan sijasta yhtä historian kuuluisimmista maalauksista. La Ultima Cena, suomenkieliseltä nimeltään Pyhä ehtoollinen, on peräisin 1490-luvulta ja sen on maalannut Leonardo da Vinci. Maalaus ei varmaankaan erityisemmin herätä mielenkiintoa jos ei tiedä sen tarinaa.

Näin Jeesus puhui. Järkyttyneenä hän sanoi heille: "Totisesti, totisesti: yksi teistä kavaltaa minut"
Joh. 13:21

     Vincin taideteos perustuu tähän Johanneksen evankeliumin kuuluisaan jakeeseen. Oletan, että maalaus on tehty juuri sanojen jälkeisestä hetkestä, sillä Vinci on maalannut Jeesuksen apeaksi ja muut epäuskoisiksi ja kuiskutteleviksi. Maalaus ja sen värimaailma ovat harmonisia ja ihmisten muodot ovat pehmeitä, mikä on uskollista sekä renesanssin että Vincin tyylille. Myös taustan symmetrisyys ja pakopisteen käyttäminen on renesanssille tyypillistä. Maalaus on kuvattu suoraan edestäpäin, mikä ei ole myöskään poikkeuksellista (miettien vaikkapa Mona Lisaa). Vaikka tyyli on realistinen, en jotenkin pääse maalauksen tunnelmaan sisälle, ja se jättää vähän kylmäksi.

     Maalaus on rosoinen ja kulunut - syystäkin. Wikipedian mukaan rakennuksessa, jonka seinälle Pyhä ehtoollinen oli maalattu, toimi vankila. Kuvan alaosassa olevan tyhjän kohdan voidaan olettaa olevan entinen vankilan sisäänkäynti. Lukemani mukaan rakennukseen osui myös pommi toisen maailmansodan aikana. Yleisesti myöskään yli 500 vuotta "elänyt" maalaus ei ole aivan loistavassa kunnossa. Maalausta on restauroitu eli korjattu 1700-luvulta lähtien, sillä se alkoi rapautumaan nopeasti. Haalistuneet värit ja epätarkkuus ovat maalauksen puutteita, eikä niitä paraskaan restauroija voi saada entisen loiston tasolle.
      Maalaus ei tosiaan ole suurpiirteinen, sillä yksityiskohtia löytyy joka kohdasta. Osa Pyhää ehtoollista tarkkaan tutkineista on tullut siihen tulokseen, että Jeesuksen vasemmalla puolella istuukin nainen, eikä apostoli Johannes kuten ennen luultiin. Lisäksi kuvaan on piilotettu tikari, mutta sitä pitelevä käsi ei näytä kuuluvan kenellekään pöydässä istuvalle. Vincin onnistui luomaan - tahallaan tai vahingossa - vuosisatoja ihmisiä ihmetyttävän mysteerin, josta keksitään uusia teorioita koko ajan. Pienet yksityiskohdat maalauksessa ovat sellaisia, joita Vinci ei ole ottanut esille kuvassa, muttei myöskään jättänyt pois. Voisi siis kuvitella, että hän on halunnut kyseenalaistaa Raamatun sanoman siitä, että Jeesus oli täysin siveellinen, asettamalla mahdollisen vaimon tämän viereen. Liittyvätkö kaikki kuvassa tapahtuva vain Raamatun jakeeseen, vai voisivatko asiat heijastua maalaukseen Vincin omasta elämästä? Mikään ei ole tässä tapauksessa poissuljettua.
















     Kiinnostavaa Pyhän ehtoollisen analysointi on sen takia, ettei kukaan saa koskaan tietää, mitä Vinci ajatteli maalatessaan taulua. Kaikki saavat nähdä hänen kättensä jäljen, mutta kukaan ei saa tietää kuvan koko tarkoitusta tai ideaa.
     Kliseinen sanonta "yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" on tämän taideteoksen kohdalla totta. En kuitenkaan saanut tästä ihmiskuntaa pitkään askarruttavasta maalauksesta oman sanani kannalta paljoakaan irti - muuten kun ajatuksen tasolla.



Kuvan isompana ja tarkempana löydät täältä.

tiistai 31. tammikuuta 2012

Se joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa

     Kuka haluaisi olla taydellisen ihmisen mitäänsanomaton paras ystävä? En ainakaan minä, mutta toisin hänelle uskottelin.
     Pienestä pitäen Elisa oli aina ollut kaikkien suosikki, minä olin se ruma ja outo ystävä, jota kukaan ei huomannut. Elisalla oli kauniit kasvot ja upea vartalo. Hän oli hyvä koulussa, rikas, eikä luonteessakaan ollut valittamista. Hän oli aina ystävällinen ja huolehtivainen. Voi miten vihasinkaan häntä! Kuinka joku pystyi olemaan niin täydellinen ja samalla kuvottava? Vuosien saatossa vihani Elisaa ja tämän täydellisyyttä oli kasvanut ylitsepääsemättömäksi ja murtanut itsetuntoni melkein täysin. Sovimme jo pieninä että jaamme toisillemme ihan kaiken. Ei salaisuuksia, ei valheita. Käytännössä se meni niin että hän kertoi minulle poikahuolistaan - jos niitä huoliksi voi edes kutsua – ja minä kuuntelin ja nyökyttelin. Tekaisin usein vain pieniä ongelmia, jotta pitäisin Elisan tyytyväisenä. En kertonut ollenkaan vanhempieni riidoista tai käynneistäni psykiatrilla.
     Kahdeksannella luokalla rakastuin palavasti uuteen rinnakkaisluokalleni tulleeseen komeaan espanjalaiseen poikaan, Juaniin. Yllättäen Juan ei kuitenkaan edes huomannut minua, sillä Elisa keimaili aina vieressäni. Lopulta ne kaksi sitten seurustelivatkin. Rupesin ajattelemaan itsetuhoisesti. Minä en ollut arvokas. Minun tuli olla samanlainen kuin Elisa, pyrkiä täydellisyyteen. Minun oli pakko.

     Elisa ei ollut aavistanut mitään. Kuinka helppoa olikin valehdella hänelle päin naamaa. Kylmä hiki muodosti nahkean pinnan iholleni. Löin itseäni poskelle jotta heräisin tilanteeseen kunnolla. Katkerat muistot saivat nyt jäädä. Katsoin itseäni peilistä. Kyyneleiset posket. Silmät tuijottivat tyhjyyteen. Veriset kädet tärisivät holtittomasti niin että puukkokin tippui lattialle. En ollut mikään kaunis näky, tosin en ikinä ole ollutkaan. Luulin että olisin tätä vahvempi. Luulin ettei syyllisyys olisi saanut minusta otetta. Olin vihainen itselleni. Olin odottanut tätä hetkeä niin pitkään, enkä edes kyennyt nauttimaan siitä. Mielikuvissani parhaan ystäväni murhaaminen tuntui paremmalta, ikään kuin pitkään kestäneen sodan voitolta. Katsoin takanani makaavaa Elisan velttoa ja veristä ruumista, enkä katunut. Mielipuolinen hymy kohosi kasvoilleni samalla kun kyyneleiden virtaus lakkasi. Enää yksi osa suunnitelmaani oli toteuttamatta: pako.

     En saanut jäädä kiinni. Minun oli siivottava kaikki ylimääräiset verijäljet ja yrittää saada Elisan kuolema vaikuttamaan itsemurhalta. Kirjoitin Elisan äidille tarkoitetun kirjeen ja yritin saada tekstin näyttämään vapisevalla kädellä kirjoitetulta.

Hei äiti, minä tässä. 
Vaikka olet läsnä melkein jokaisessa hetkessä, on silti jotain mitä minun täytyy kertoa sinulle. Jotain sanottavaa, mitä et ole saanut selville minua seuraamalla. Olen oppinut suojaamaan sisimpäni jopa sinulta. Tämä tulee sinulle varmaan järkytyksenä, mutta minulla oli todella paha mielenterveydellinen ongelma, enkä kestänyt elämää enää.
Toivon ja uskon että näemme pian,
Hyvästi.


     Pesin veren pois käsistäni ja puukosta. Pidin huolen siitä ettei missään olisi omia sormenjälkiäni, ja laitoin kumihanskat käteeni. Painoin Elisan kylmät sormet puukon ympärille, jotta lavastamani teoria olisi vedenpitävä. Suunnitelmani oli lopuillaan. Hätkähdin, kun kuulin sireenin äänen parin korttelin päästä. Olinko pitänyt liian kovaa ääntä? Oliko joku nähnyt minut? Jäisinkö kiinni? Paniikki. Hengitykseni kiihtyi ja adrenaliini ryöppysi kehooni. Ja minähän en jäisi kiinni. En antautuisi poliisille.
     Sireenin ääni lähestyi ja ahdinkoni kasvoi. Hätäännyksissäni kuulin auton oven kolahtavan kerrostalon alapihalla. Pyörin ympäri Elisan upeasti sisustettua makuuhuonetta tietämättä mitä tehdä. Mietin kuumeisesti eri pakoreittejä: en voinut enää mennä alas, kerrostalon katolle en päässyt. Mieleeni tuli vain yksi asia jolla pääsisi pakoon todellisuutta.

     Hetken mielijohteesta otin Elisan puukkoa pitävästä kädestä kiinni ja iskin puukolla sydämeeni useaan otteeseen. Huojennus täytti mieleni. Olin tehnyt jotain oikein, saanut ansioni mukaan. Enkä kaikenlisäksi jäisi kiinni.Viimeisillä sekunneillani puristin tiukasti kirjettä kädessäni.
Olin uhri.