Se joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa

     Kuka haluaisi olla taydellisen ihmisen mitäänsanomaton paras ystävä? En ainakaan minä, mutta toisin hänelle uskottelin.
     Pienestä pitäen Elisa oli aina ollut kaikkien suosikki, minä olin se ruma ja outo ystävä, jota kukaan ei huomannut. Elisalla oli kauniit kasvot ja upea vartalo. Hän oli hyvä koulussa, rikas, eikä luonteessakaan ollut valittamista. Hän oli aina ystävällinen ja huolehtivainen. Voi miten vihasinkaan häntä! Kuinka joku pystyi olemaan niin täydellinen ja samalla kuvottava? Vuosien saatossa vihani Elisaa ja tämän täydellisyyttä oli kasvanut ylitsepääsemättömäksi ja murtanut itsetuntoni melkein täysin. Sovimme jo pieninä että jaamme toisillemme ihan kaiken. Ei salaisuuksia, ei valheita. Käytännössä se meni niin että hän kertoi minulle poikahuolistaan - jos niitä huoliksi voi edes kutsua – ja minä kuuntelin ja nyökyttelin. Tekaisin usein vain pieniä ongelmia, jotta pitäisin Elisan tyytyväisenä. En kertonut ollenkaan vanhempieni riidoista tai käynneistäni psykiatrilla.
     Kahdeksannella luokalla rakastuin palavasti uuteen rinnakkaisluokalleni tulleeseen komeaan espanjalaiseen poikaan, Juaniin. Yllättäen Juan ei kuitenkaan edes huomannut minua, sillä Elisa keimaili aina vieressäni. Lopulta ne kaksi sitten seurustelivatkin. Rupesin ajattelemaan itsetuhoisesti. Minä en ollut arvokas. Minun tuli olla samanlainen kuin Elisa, pyrkiä täydellisyyteen. Minun oli pakko.

     Elisa ei ollut aavistanut mitään. Kuinka helppoa olikin valehdella hänelle päin naamaa. Kylmä hiki muodosti nahkean pinnan iholleni. Löin itseäni poskelle jotta heräisin tilanteeseen kunnolla. Katkerat muistot saivat nyt jäädä. Katsoin itseäni peilistä. Kyyneleiset posket. Silmät tuijottivat tyhjyyteen. Veriset kädet tärisivät holtittomasti niin että puukkokin tippui lattialle. En ollut mikään kaunis näky, tosin en ikinä ole ollutkaan. Luulin että olisin tätä vahvempi. Luulin ettei syyllisyys olisi saanut minusta otetta. Olin vihainen itselleni. Olin odottanut tätä hetkeä niin pitkään, enkä edes kyennyt nauttimaan siitä. Mielikuvissani parhaan ystäväni murhaaminen tuntui paremmalta, ikään kuin pitkään kestäneen sodan voitolta. Katsoin takanani makaavaa Elisan velttoa ja veristä ruumista, enkä katunut. Mielipuolinen hymy kohosi kasvoilleni samalla kun kyyneleiden virtaus lakkasi. Enää yksi osa suunnitelmaani oli toteuttamatta: pako.

     En saanut jäädä kiinni. Minun oli siivottava kaikki ylimääräiset verijäljet ja yrittää saada Elisan kuolema vaikuttamaan itsemurhalta. Kirjoitin Elisan äidille tarkoitetun kirjeen ja yritin saada tekstin näyttämään vapisevalla kädellä kirjoitetulta.

Hei äiti, minä tässä. 
Vaikka olet läsnä melkein jokaisessa hetkessä, on silti jotain mitä minun täytyy kertoa sinulle. Jotain sanottavaa, mitä et ole saanut selville minua seuraamalla. Olen oppinut suojaamaan sisimpäni jopa sinulta. Tämä tulee sinulle varmaan järkytyksenä, mutta minulla oli todella paha mielenterveydellinen ongelma, enkä kestänyt elämää enää.
Toivon ja uskon että näemme pian,
Hyvästi.

     Pesin veren pois käsistäni ja puukosta. Pidin huolen siitä ettei missään olisi omia sormenjälkiäni, ja laitoin kumihanskat käteeni. Painoin Elisan kylmät sormet puukon ympärille, jotta lavastamani teoria olisi vedenpitävä. Suunnitelmani oli lopuillaan. Hätkähdin, kun kuulin sireenin äänen parin korttelin päästä. Olinko pitänyt liian kovaa ääntä? Oliko joku nähnyt minut? Jäisinkö kiinni? Paniikki. Hengitykseni kiihtyi ja adrenaliini ryöppysi kehooni. Ja minähän en jäisi kiinni. En antautuisi poliisille.
     Sireenin ääni lähestyi ja ahdinkoni kasvoi. Hätäännyksissäni kuulin auton oven kolahtavan kerrostalon alapihalla. Pyörin ympäri Elisan upeasti sisustettua makuuhuonetta tietämättä mitä tehdä. Mietin kuumeisesti eri pakoreittejä: en voinut enää mennä alas, kerrostalon katolle en päässyt. Mieleeni tuli vain yksi asia jolla pääsisi pakoon todellisuutta.

     Hetken mielijohteesta otin Elisan puukkoa pitävästä kädestä kiinni ja iskin puukolla sydämeeni useaan otteeseen. Huojennus täytti mieleni. Olin tehnyt jotain oikein, saanut ansioni mukaan. Enkä kaikenlisäksi jäisi kiinni.Viimeisillä sekunneillani puristin tiukasti kirjettä kädessäni.
Olin uhri.