Viimeinen niitti

23. elokuuta - 5. huhtikuuta. 227 päivää, seitsemän postausta.

     Kliseisesti tässä kohtaa kuuluu sanoa, että aika on mennyt kuin siivillä, ja niinhän se onkin. Muistan tarkasti jokaisen illan (useimmiten viimeisen julkaisupäivän illan), ja sen miten kiireessä yritin saada jotain aikaiseksi ilman inspiraatiota. Loppujen lopuksi jokaisesta postauksesta löytyy kuitenkin jotain, mistä olen ylpeä - toisista enemmän, toisista vähemmän. Epäonnistunein postaukseni on ehdottomasti tekemäni runo. Se on tekemällä tehty viimeisenä julkaisupäivänä, ja siitä olisi voinut saada paljon enemmän irti, jos sen olisi tehnyt kunnolla. Onnistunen postaukseni taas on mielestäni kirjan esittely -postaus. Sain kirjan luettua hyvissä ajoin, ja arvostelun tekeminen sujui leppoisasti ja ilman kiireitä, vaikka julkaiseminen venyikin taas viimeiseen päivään. Onnistuin myös sisällyttämään kirjaesittelyyn kaiken haluamani. Pidän myös tekemästäni bannerista.

     Koko työssä olen onnistunut mielestäni hyvin, vaikkei blogissani ”ympyrä sulkeudukaan”. Olen päättötyön edetessä miettinyt sanaani usealta eri kantilta, mutta koska valitsin niin haastavan ja epäabstraktin sanan, on sen syvempi pohdiskelu ollut hankalaa. Päättötyön myötä on alkanut kiinnittää huomiota siihen, jos jotkut mainitsevat puheensa keskellä päättötyösanani. Kirjoittajana olen varmaan kehittynyt, mutten mitenkään ylitsepääsemättömästi blogin alusta loppuun. Kuitenkin tuntuu, että blogin kirjoitukset ovat parempia entisiin teksteihini verrattuna. En edelleenkään tykkää kirjoittaa tarinoita tai runoja, mutta arvostelujen kirjoittaminen käy vapaa-ajan viettämisestä, ei koulutyöstä. Olen ruvennut kiinnittämään enemmän huomiota kielioppiin ja tekstien yhtenäisyyteen. Jossen mitään muuta ole oppinut, niin sen miten voi luoda jotain tyhjästä, aivan viime hetkillä, ja olla vielä ylpeä siitä jonkin ajan päästä.

     Blogin tekeminen on tuntunut ylipäätään tosi mukavalta, vaikka ensin oman blogin tekeminen ja tekstien julkisuus vähän hirvittikin. Alussa pelkäsin, että olisin valinnut ihan mahdottoman sanan, mutta loppujen lopuksi päättötyökin valmistui ilman ylitsepääsemättömiä tuskia. Aluksi mietin salaisuutta vain juorujen kannalta, mutta näin lopussa siitä on paljastunut minullekin ihan uusia piirteitä. Pan’s Labyrinth –leffa-arvostelun jälkeen rupesin miettimään olemassa olon ja todellisuuden salaisuutta, jota en olisi alussa liittänyt sanaani ollenkaan.

     Julkaisupäivä kerran kuukaudessa aiheutti aina paljon stressiä, mutta nyt jälkeenpäin ajatellen oli kiva, ettei palautus keskittynyt yhdelle päivälle. Seuraavan vuoden blogin tekijöitä kuitenkin kehottaisin valitsemaan syvällisen ja hieman abstraktin adjektiivin sanaksi. Konkreettisista asioista olisi varmaan hankala kirjoittaa. Lisäksi kannattaa aloittaa valmistautuminen julkaisupäivään ajoissa.

     Yleisiä plussia siitä, että päättötyö tehtiin blogina, oli muun muassa se, kun omia tekstejä kommentoidaan rakentavasti - muidenkin kuin opettajan kannalta. Se oli oiva lisäys projektiin, oli aina jotain mistä parantaa. Suosittelen blogia ehdottomasti myös seuraavan vuoden päättötyömenetelmäksi.
   

La Ultima Cena

     Loputtomalta tuntuneen etsimisen jälkeen päädyin pohtimaan lehtikuvan sijasta yhtä historian kuuluisimmista maalauksista. La Ultima Cena, suomenkieliseltä nimeltään Pyhä ehtoollinen, on peräisin 1490-luvulta ja sen on maalannut Leonardo da Vinci. Maalaus ei varmaankaan erityisemmin herätä mielenkiintoa jos ei tiedä sen tarinaa.

Näin Jeesus puhui. Järkyttyneenä hän sanoi heille: "Totisesti, totisesti: yksi teistä kavaltaa minut"
Joh. 13:21

     Vincin taideteos perustuu tähän Johanneksen evankeliumin kuuluisaan jakeeseen. Oletan, että maalaus on tehty juuri sanojen jälkeisestä hetkestä, sillä Vinci on maalannut Jeesuksen apeaksi ja muut epäuskoisiksi ja kuiskutteleviksi. Maalaus ja sen värimaailma ovat harmonisia ja ihmisten muodot ovat pehmeitä, mikä on uskollista sekä renesanssin että Vincin tyylille. Myös taustan symmetrisyys ja pakopisteen käyttäminen on renesanssille tyypillistä. Maalaus on kuvattu suoraan edestäpäin, mikä ei ole myöskään poikkeuksellista (miettien vaikkapa Mona Lisaa). Vaikka tyyli on realistinen, en jotenkin pääse maalauksen tunnelmaan sisälle, ja se jättää vähän kylmäksi.

     Maalaus on rosoinen ja kulunut - syystäkin. Wikipedian mukaan rakennuksessa, jonka seinälle Pyhä ehtoollinen oli maalattu, toimi vankila. Kuvan alaosassa olevan tyhjän kohdan voidaan olettaa olevan entinen vankilan sisäänkäynti. Lukemani mukaan rakennukseen osui myös pommi toisen maailmansodan aikana. Yleisesti myöskään yli 500 vuotta "elänyt" maalaus ei ole aivan loistavassa kunnossa. Maalausta on restauroitu eli korjattu 1700-luvulta lähtien, sillä se alkoi rapautumaan nopeasti. Haalistuneet värit ja epätarkkuus ovat maalauksen puutteita, eikä niitä paraskaan restauroija voi saada entisen loiston tasolle.
      Maalaus ei tosiaan ole suurpiirteinen, sillä yksityiskohtia löytyy joka kohdasta. Osa Pyhää ehtoollista tarkkaan tutkineista on tullut siihen tulokseen, että Jeesuksen vasemmalla puolella istuukin nainen, eikä apostoli Johannes kuten ennen luultiin. Lisäksi kuvaan on piilotettu tikari, mutta sitä pitelevä käsi ei näytä kuuluvan kenellekään pöydässä istuvalle. Vincin onnistui luomaan - tahallaan tai vahingossa - vuosisatoja ihmisiä ihmetyttävän mysteerin, josta keksitään uusia teorioita koko ajan. Pienet yksityiskohdat maalauksessa ovat sellaisia, joita Vinci ei ole ottanut esille kuvassa, muttei myöskään jättänyt pois. Voisi siis kuvitella, että hän on halunnut kyseenalaistaa Raamatun sanoman siitä, että Jeesus oli täysin siveellinen, asettamalla mahdollisen vaimon tämän viereen. Liittyvätkö kaikki kuvassa tapahtuva vain Raamatun jakeeseen, vai voisivatko asiat heijastua maalaukseen Vincin omasta elämästä? Mikään ei ole tässä tapauksessa poissuljettua.

     Kiinnostavaa Pyhän ehtoollisen analysointi on sen takia, ettei kukaan saa koskaan tietää, mitä Vinci ajatteli maalatessaan taulua. Kaikki saavat nähdä hänen kättensä jäljen, mutta kukaan ei saa tietää kuvan koko tarkoitusta tai ideaa.
     Kliseinen sanonta "yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" on tämän taideteoksen kohdalla totta. En kuitenkaan saanut tästä ihmiskuntaa pitkään askarruttavasta maalauksesta oman sanani kannalta paljoakaan irti - muuten kun ajatuksen tasolla.



Kuvan isompana ja tarkempana löydät täältä.

Se joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa

     Kuka haluaisi olla taydellisen ihmisen mitäänsanomaton paras ystävä? En ainakaan minä, mutta toisin hänelle uskottelin.
     Pienestä pitäen Elisa oli aina ollut kaikkien suosikki, minä olin se ruma ja outo ystävä, jota kukaan ei huomannut. Elisalla oli kauniit kasvot ja upea vartalo. Hän oli hyvä koulussa, rikas, eikä luonteessakaan ollut valittamista. Hän oli aina ystävällinen ja huolehtivainen. Voi miten vihasinkaan häntä! Kuinka joku pystyi olemaan niin täydellinen ja samalla kuvottava? Vuosien saatossa vihani Elisaa ja tämän täydellisyyttä oli kasvanut ylitsepääsemättömäksi ja murtanut itsetuntoni melkein täysin. Sovimme jo pieninä että jaamme toisillemme ihan kaiken. Ei salaisuuksia, ei valheita. Käytännössä se meni niin että hän kertoi minulle poikahuolistaan - jos niitä huoliksi voi edes kutsua – ja minä kuuntelin ja nyökyttelin. Tekaisin usein vain pieniä ongelmia, jotta pitäisin Elisan tyytyväisenä. En kertonut ollenkaan vanhempieni riidoista tai käynneistäni psykiatrilla.
     Kahdeksannella luokalla rakastuin palavasti uuteen rinnakkaisluokalleni tulleeseen komeaan espanjalaiseen poikaan, Juaniin. Yllättäen Juan ei kuitenkaan edes huomannut minua, sillä Elisa keimaili aina vieressäni. Lopulta ne kaksi sitten seurustelivatkin. Rupesin ajattelemaan itsetuhoisesti. Minä en ollut arvokas. Minun tuli olla samanlainen kuin Elisa, pyrkiä täydellisyyteen. Minun oli pakko.

     Elisa ei ollut aavistanut mitään. Kuinka helppoa olikin valehdella hänelle päin naamaa. Kylmä hiki muodosti nahkean pinnan iholleni. Löin itseäni poskelle jotta heräisin tilanteeseen kunnolla. Katkerat muistot saivat nyt jäädä. Katsoin itseäni peilistä. Kyyneleiset posket. Silmät tuijottivat tyhjyyteen. Veriset kädet tärisivät holtittomasti niin että puukkokin tippui lattialle. En ollut mikään kaunis näky, tosin en ikinä ole ollutkaan. Luulin että olisin tätä vahvempi. Luulin ettei syyllisyys olisi saanut minusta otetta. Olin vihainen itselleni. Olin odottanut tätä hetkeä niin pitkään, enkä edes kyennyt nauttimaan siitä. Mielikuvissani parhaan ystäväni murhaaminen tuntui paremmalta, ikään kuin pitkään kestäneen sodan voitolta. Katsoin takanani makaavaa Elisan velttoa ja veristä ruumista, enkä katunut. Mielipuolinen hymy kohosi kasvoilleni samalla kun kyyneleiden virtaus lakkasi. Enää yksi osa suunnitelmaani oli toteuttamatta: pako.

     En saanut jäädä kiinni. Minun oli siivottava kaikki ylimääräiset verijäljet ja yrittää saada Elisan kuolema vaikuttamaan itsemurhalta. Kirjoitin Elisan äidille tarkoitetun kirjeen ja yritin saada tekstin näyttämään vapisevalla kädellä kirjoitetulta.

Hei äiti, minä tässä. 
Vaikka olet läsnä melkein jokaisessa hetkessä, on silti jotain mitä minun täytyy kertoa sinulle. Jotain sanottavaa, mitä et ole saanut selville minua seuraamalla. Olen oppinut suojaamaan sisimpäni jopa sinulta. Tämä tulee sinulle varmaan järkytyksenä, mutta minulla oli todella paha mielenterveydellinen ongelma, enkä kestänyt elämää enää.
Toivon ja uskon että näemme pian,
Hyvästi.

     Pesin veren pois käsistäni ja puukosta. Pidin huolen siitä ettei missään olisi omia sormenjälkiäni, ja laitoin kumihanskat käteeni. Painoin Elisan kylmät sormet puukon ympärille, jotta lavastamani teoria olisi vedenpitävä. Suunnitelmani oli lopuillaan. Hätkähdin, kun kuulin sireenin äänen parin korttelin päästä. Olinko pitänyt liian kovaa ääntä? Oliko joku nähnyt minut? Jäisinkö kiinni? Paniikki. Hengitykseni kiihtyi ja adrenaliini ryöppysi kehooni. Ja minähän en jäisi kiinni. En antautuisi poliisille.
     Sireenin ääni lähestyi ja ahdinkoni kasvoi. Hätäännyksissäni kuulin auton oven kolahtavan kerrostalon alapihalla. Pyörin ympäri Elisan upeasti sisustettua makuuhuonetta tietämättä mitä tehdä. Mietin kuumeisesti eri pakoreittejä: en voinut enää mennä alas, kerrostalon katolle en päässyt. Mieleeni tuli vain yksi asia jolla pääsisi pakoon todellisuutta.

     Hetken mielijohteesta otin Elisan puukkoa pitävästä kädestä kiinni ja iskin puukolla sydämeeni useaan otteeseen. Huojennus täytti mieleni. Olin tehnyt jotain oikein, saanut ansioni mukaan. Enkä kaikenlisäksi jäisi kiinni.Viimeisillä sekunneillani puristin tiukasti kirjettä kädessäni.
Olin uhri.

Dekkari vailla jännitystä

     "Selasin sähköpostia ja toivoin, että siellä ei olisi ollut mitään kiireellistä. Turha toivo. Saapuneen postin joukossa oli yhden vaativan, mutta hyvin maksavan asiakkaan kysymys, ja tiesin kokemuksesta, että hänelle pitäisi vastata heti, muutoin hän olisi nopeasti entinen asiakas. Vastauksen kirjoittaminen sujui onneksi helposti, koska onnistuin saman tien löytämään kysyjän tapaukseen prikulleen soveltuvan korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen. Hapuilin kännykkääni soittaakseni tyttärelleni ja yritin toisella kädellä vetää saapikasta jalkaan, kun puhelimeen pamahti viesti. Tekstiä oli vain muutama sana, mutta ne saivat minut tolaltani: TIEDÄN KUKA TAPPOI MIEHESI. PALATAAN ASIAAN."

     Naisen Vaisto (2011) on Hannaleena Viiman kirjoittama dekkari, joka kertoo 8-vuotiaan Emmin yksinhuoltajaäidistä Johanna Stenistä, joka alkaa selvittää miehensä Riku Stenin kolmen vuoden takaista murhaa. Poliisin mukaan Riku oli kuollut prostituoidun antamiin tyrmäystippoihin, mutta tätä Johanna ei suostu uskomaan, vaan haluaa puhdistaa miehensä ja perheensä maineen. Johannan tutkinta alkaa verkkaisesti, mutta hänen ystävänsä Marin murha herättää hänet horroksesta, ja hän alkaa tutkia murhia tosissaan. Poliisilta salassa tehtävät tutkimukset on hankala pitää poissa julkisuudesta, varsinkin kun lukuisat henkilöt takertuvat mukaan mutkistamaan tarinaa ja totuuden selvittämistä. Tutkimukset herättävät myös arveluttavia kysymyksiä. Liittyvätkö Marin ja Rikun murhat jotenkin toisiinsa? Onko Suomen pääministerillä osaa murhaan?

     Kirjan tapahtumat sijoittuvat nykypäivän Naantaliin, Helsinkiin ja osittain myös Puolaan. Kirjaa on ajoittain hankala ymmärtää, sillä siinä puhutaan monista oikean elämän poliitikoista, mutta kaikki hahmot ovat fiktiivisiä. Esimerkiksi Timo Soini mainittiin useaan otteeseen, kun taas pääministerinä toimi kirjan alussa täysin fiktiivinen hahmo nimeltä Johannes Kivalo. Usein kirjaa on lisäksi hankala seurata liian pitkien lauseiden takia. Kuvailua on myös minun makuuni aivan liian vähän. Juoni on itsessään siedettävä, mutta koko kirja sisältää vain pari jännittävää kohtaa joita on ikään kuin laimennettu. Jännitys menee  hetkessä ohi, eikä siitä oikein jää mitään mieleen. Kirja onneksi paranee loppua kohden, ja murhien lopullista selvittämistä on ilo seurata. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei ainakaan Marin murhan motiivia olisi mitenkään voinut saada selville, mutta Rikun murhan kohdalla koin ahaa-elämyksen. Loppu on lisäksi erittäin kaunis, ja ympyrä sulkeutuu suloisesti. Vähäisen jännityksen takia en kuitenkaan kutsuisi kirjaa dekkariksi, se on enemmänkin poliittinen rikosromaani. Kirja sopii hyvin iltalukemiseksi pitkien tylsyysjaksojensa takia. Suosittelen kirjaa jos sinulla on univaikeuksia, mutta muuten kannattaa jättää väliin.

     Valitsin pohdittavakseni henkilöksi Jimmy Routakankaan, joka avusti Johannaa murhan selvittämisessä.
     Jimmy on Rikun entinen kollega ja hyvä ystävä, joka juopotteli itseltään pois poliisin ammatin. Rikun kuoleman aikoihin hän oli sotkeutunut alkoholin lisäksi huumeisiin ja eleli Kööpenhaminan kaduilla. Sieltä Routakankaan pelasti pastori, jonka ansiosta hän pääsi eroon huumeista, mutta kovat ajat jättivät epäilemättä ikuiset arvet. Routakankaan ulkonäöstä ei kerrota paljoa, mutta hän on selvästi jo vähän aikaa nähnyt mies. Ennen hän oli kuulemma ollut erittäin komea ja karismaattinen, mutta aika, alkoholi ja huumeet olivat muuttaneet miehen olemuksen täysin. Luonnetta ja persoonallisuutta huumeet eivät olleet onneksi muuttaneet; Routakangas esitetään kirjassa luotettavana ja oikeutta arvostavana henkilönä, jonka moraali tosin ei ole kovin korkea. Hänen rikostutkinnassaan tekemänsä päätelmät ovat erittäin loogisia ja monelta kantilta mietittyjä, mutta käytännössä hänen spontaanit ratkaisunsa ovat arvaamattomia.
    Useimpien ystävien kerrottiin jättäneen Routakankaan tämän alkoholiongelmien vuoksi, eikä tämän perheestä tai sukulaisista kerrottu mitään. Mies oli kuitenkin kyennyt hankkimaan työn vartijana, ja oli ainakin kertomansa mukaan aina selvänä töissä ja töitä edeltävänä päivänä. Johannan ja Routakankaan välillä on tietynlainen jännitys ja rentous samaan aikaan, vaikkei kumpikaan myönnäkään tuntevansa vetoa toiseen. Kirjassa ehkä ärsyttävintä on juuri se, että näiden kahden tiet eivät koskaan kohtaa, vaikka he sopisivatkin toisilleen.

     Kirjaa lukiessani ymmärsin, että jos haluaa saada selville totuuden hinnalla millä hyvänsä, löytää väkisinkin jotain jota ei oikeastaan edes olisi halunnut tietää. Ihminen on luontaisesti utelias, mutta liikaa toisten juttuihin kajoaminen ei kannata, varsinkaan jos tilanteeseen liittyy vaarallisia tekijöitä. Voin paljastaa, että juuri uteliaisuus tappoi sekä Rikun että Marin. Jotkut arvoitukset saattavat olla vain tarkoitettu salaisuuksiksi.

Satuolentoja ja sisällissotaa

     Pst! Seuraava teksti sisältää juonipaljastuksia. Pan's Labyrith (2006) on meksikolaisen Guillermo del Toron ohjaama fantasiaelokuva, joka sijoittuu sisällissodan jälkeiseen espanjaan. Elokuvan päähenkilö on nuori tyttö, vasta 13-vuotias Ofelia (Ivana Baquero). Hän matkustaa sairaan ja raskaana olevan äitinsä kanssa espanjan syrjämaille, Francon tukikohtaan. Siellä äidin odottaman lapsen isä, ankara ja säälimätön kapteeni Vidal (Sergi López) odottaa heitä. Elokuvassa näyttelevät lisäksi mm. Maribel Verdú (Mercedes), Álex Agulo (tohtori) sekä Ariadna Gil (Carmen).
    Elokuvan juoni poukkoilee kahdella tasolla. Toinen ulottuvuuksisa on muille kuin Olifialle näkymätön fantasiamaailma, jossa fauni (Doug Jones) tarjoaa Ofelialle mahdollisuutta muuttua kuolemattomaksi, ja palata maan alle, tytön oikean, kuninkaallisen perheen luokse. Toinen ulottuvuus on niin sanottu todellisuus, jossa eletään vuotta 1944. Sisällissodan jälkeiset ajat tulevat hyvin esille elokuvassa, jossa vaara on koko ajan läsnä, varsinkin kun tukikohtaa ja kapteenia vastaan on punottu salaliitto.

    Pan's Labyrinth on saanut kokonaista kolme Oscaria (paras puvustus, paras lavastus sekä paras maskeeraus), eikä ihan turhasta! Pan's Labyrinth on visuaalisesti aivan huikea. Fantasiamaailman örkit, keijut ja muut käppyrät vaikuttavat aidoilta, ja maisemat ja lavasteet ovat sananmukaisesti satumaisia. Lisäksi näyttelijät ovat kuin luotuja rooleihinsa. Erityisesti Ofeliaa näyttelevä  Ivana Baquero loistaa aitoudellaan ja tunteikkuudellaan läpi elokuvan. Kaunis kokonaisuus saa hyvin vastapainoa fantasiamaailman rumista olennoista, kuten jättimäisestä rupikonnasta, ihmisperunasta sekä velttoihoisesta lapsentappajasta, jolla on silmät kämmenissä. Elokuvassa jännitystä riittää miltei jokaiseen sekuntiin, joten katsomista on vaikea jättää kesken. Myös äänitehosteet ja musiikki ovat kehumisen arvoisia. Kuuntele soundtrack täältä.

    Elokuvaa ei suositella alle 15-vuotiaille, sillä se sisältää voimakkaita kohtauksia, joissa useimmiten veri lentää. Se on elokuvan miltei ainoa miinus, sillä itse en luonnehtisi väkivaltaa viihteeksi. Jollain tavalla se kuitenkin tuo outoa todellisuutta muuten niin outoon todellisuuden rajoilla olevaan elokuvaan. Elokuvaan ei myöskään pääse heti aluksi sisälle, sillä poukkoilevaa juonta on hankala ymmärtää.

    Koska raja fantasiamaailman ja todellisuuden välillä oli niin häilyvä, tämä elokuva sopii loistavasti sanaani. Lisäksi juonesta paljastuu kokoajan uusia käänteitä, eikä tulevaa voi arvata ennalta. Elokuva paljastaa salaisuuksiaan pikkuhiljaa, mikä piti ainakin minut tiukasti kiinni sohvassa. Elokuvan dramaattinen, mutta tavallaan suloinen loppu jättää olon melko tyhjäksi. Mitä jos Ofelia vain kuvitteli kaiken, eikä mikään ollutkaan totta? Mitä me oikeastaan edes tiedämme ympärillä olevasta maailmasta? Entä jos kaikki keksimämme onkin valhetta? Onko tietämämme maailma todellinen? Onko paljonkin sellaista, minkä olemassa olosta emme tiedä? Nämä ovat salaisuuksia vailla kertojaa.

    Hyvä elokuva ei lopu kesken, mutta jättää silti kysymyksiä mietittäväksi. Siksi annankin Pan's Labyrinth:ille 4½ tähteä, se on tosiaankin katsomisen arvoinen.

    Kiitos vielä Mimmylle elokuvan suosittelusta! :)

Miksi lähdit?

Lähdenkö taas vain sinua etsimään.

Jätit jälkeesi vain kysymysnipun.

Miksi jätit mut ihan yksinään?

Sytytän olohuoneeseen tuikun.

Tiedät, etten pärjäisi ilman sinua.

Miten saatoit? Mietitkö yhtään?

Etkö ajatellut ollenkaan minua?

Tule takaisin, niin sun syliis ryntään.

Saanko koskaan tietää missä olet?

Elämä on suuri mysteeri mulle nyt.

Toivon että takaisin tulet.

Itsesi olet hyvin minulta salannut.

Hiljaa hengitän ja mietin, otan kaapista limua.

Mitä tein väärin? Mitä sun mielessä liikkuu?

Sinähän rakastat minua!

Nyt tuikun liekki hiipuu.

Jään yksin hämärään.

Onko enää syytä elää?

En tiedä enää yhtään mitään.

Mitä sinä haluaisit tietää?

"Salassa pidettävä asia, selittämätön tai selvittämätön asia, arvoitus, mysteeri." Sanakirja luonnehtii sanaa salaisuus esimerkiksi näin. Sanan alkuperästä ei ole tietoa, eikä sille ole mitään yhtä, suurempaa selitystä. Sanana, yhtäpaljon kuin merkitykseltään tämä sana on melko arvoituksellinen, ja minulle vielä tässä kohtaa pieni mysteeri.

Wikipedia taas yhdistää sanani tabuun jotka ovat siis asioita, joita "syystä tai toisesta ei haluta keskustelun piiriin aivan riippumatta siitä, mitä niistä tiedetään." Sana tabu itsessään tulee tongan kielestä (Tonga on saarivaltio tyynellämerellä) ja tarkoittaa pyhää ja kiellettyä, mutta en voi suoraan yhdistää sitä sanan salaisuus alkuperään.

Salaisuus.. Valitsin tämän sanan miettittäväksi ja analysoitavaksi 9. luokan päättötyötä varten. Sain miettiä koko kesän sopivaa sanaa päättötyöhöni ja päädyin pohdinnan jälkeen tähän sanaan vasta ensimmäisellä äikäntunnilla.Tässä sanassa oli sitä jotain, mikä sai minut sen valitsemaan. Jokaisella ihmisellä on salaisuuksia, jotka he pitävät vain itsellään. Itse uskon, ettei ihminen ole ihminen ilman pieniä salaisuuksia. Voisiko joku olla niin avoin, että kertoisi kaikki ajatuksensa edes parhaalle ystävälleen? Ei, se on minun näkökulmani tähän asiaan.

Salaisuudet vetävät ihmisiä selvästi puoleensa. Jos lipsautat toisen ystäväsi salaisuudesta pätkän toiselle, hän vaatii saada tietää loputkin. Useat myös rupeavat itse selvittämään asiaa, sillä he palavat mielenkiinnosta saada tietää. En halua yleistää, mutta erityisesti tytöt ovat kuuluisia juoruilusta ja selän takana puhumisesta. Monet, mukaan lukien minä itse, haluaisivat tietää tuntemiemme ihmisten salaisuuksia, ihan ilman mitään järkevää syytä. Ehkä juuri tämä oli yksi syy miksi tämän sanan valitsin. Mielenkiinto ja nimemukaisesti salaperäisyys ovat asioita joita minulle tulee sanasta mieleen. Seuraavan kahdeksan kuukauden ajan minä kirjoitan mm. ajatuksiani, mietelmiäni ja osuvia löytämiä asioitani tästä sanasta, josta ei tarkemman pohdinnan jälkeen olekkaan niin helppo kirjoittaa.

~ Anna