"Selasin sähköpostia ja toivoin, että siellä ei olisi ollut mitään kiireellistä. Turha toivo. Saapuneen postin joukossa oli yhden vaativan, mutta hyvin maksavan asiakkaan kysymys, ja tiesin kokemuksesta, että hänelle pitäisi vastata heti, muutoin hän olisi nopeasti entinen asiakas. Vastauksen kirjoittaminen sujui onneksi helposti, koska onnistuin saman tien löytämään kysyjän tapaukseen prikulleen soveltuvan korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen. Hapuilin kännykkääni soittaakseni tyttärelleni ja yritin toisella kädellä vetää saapikasta jalkaan, kun puhelimeen pamahti viesti. Tekstiä oli vain muutama sana, mutta ne saivat minut tolaltani: TIEDÄN KUKA TAPPOI MIEHESI. PALATAAN ASIAAN."
Naisen Vaisto (2011) on Hannaleena Viiman kirjoittama dekkari, joka kertoo 8-vuotiaan Emmin yksinhuoltajaäidistä Johanna Stenistä, joka alkaa selvittää miehensä Riku Stenin kolmen vuoden takaista murhaa. Poliisin mukaan Riku oli kuollut prostituoidun antamiin tyrmäystippoihin, mutta tätä Johanna ei suostu uskomaan, vaan haluaa puhdistaa miehensä ja perheensä maineen. Johannan tutkinta alkaa verkkaisesti, mutta hänen ystävänsä Marin murha herättää hänet horroksesta, ja hän alkaa tutkia murhia tosissaan. Poliisilta salassa tehtävät tutkimukset on hankala pitää poissa julkisuudesta, varsinkin kun lukuisat henkilöt takertuvat mukaan mutkistamaan tarinaa ja totuuden selvittämistä. Tutkimukset herättävät myös arveluttavia kysymyksiä. Liittyvätkö Marin ja Rikun murhat jotenkin toisiinsa? Onko Suomen pääministerillä osaa murhaan?
Kirjan tapahtumat sijoittuvat nykypäivän Naantaliin, Helsinkiin ja osittain myös Puolaan. Kirjaa on ajoittain hankala ymmärtää, sillä siinä puhutaan monista oikean elämän poliitikoista, mutta kaikki hahmot ovat fiktiivisiä. Esimerkiksi Timo Soini mainittiin useaan otteeseen, kun taas pääministerinä toimi kirjan alussa täysin fiktiivinen hahmo nimeltä Johannes Kivalo. Usein kirjaa on lisäksi hankala seurata liian pitkien lauseiden takia. Kuvailua on myös minun makuuni aivan liian vähän. Juoni on itsessään siedettävä, mutta koko kirja sisältää vain pari jännittävää kohtaa joita on ikään kuin laimennettu. Jännitys menee hetkessä ohi, eikä siitä oikein jää mitään mieleen. Kirja onneksi paranee loppua kohden, ja murhien lopullista selvittämistä on ilo seurata. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei ainakaan Marin murhan motiivia olisi mitenkään voinut saada selville, mutta Rikun murhan kohdalla koin ahaa-elämyksen. Loppu on lisäksi erittäin kaunis, ja ympyrä sulkeutuu suloisesti. Vähäisen jännityksen takia en kuitenkaan kutsuisi kirjaa dekkariksi, se on enemmänkin poliittinen rikosromaani. Kirja sopii hyvin iltalukemiseksi pitkien tylsyysjaksojensa takia. Suosittelen kirjaa jos sinulla on univaikeuksia, mutta muuten kannattaa jättää väliin.
Valitsin pohdittavakseni henkilöksi Jimmy Routakankaan, joka avusti Johannaa murhan selvittämisessä.
Jimmy on Rikun entinen kollega ja hyvä ystävä, joka juopotteli itseltään pois poliisin ammatin. Rikun kuoleman aikoihin hän oli sotkeutunut alkoholin lisäksi huumeisiin ja eleli Kööpenhaminan kaduilla. Sieltä Routakankaan pelasti pastori, jonka ansiosta hän pääsi eroon huumeista, mutta kovat ajat jättivät epäilemättä ikuiset arvet. Routakankaan ulkonäöstä ei kerrota paljoa, mutta hän on selvästi jo vähän aikaa nähnyt mies. Ennen hän oli kuulemma ollut erittäin komea ja karismaattinen, mutta aika, alkoholi ja huumeet olivat muuttaneet miehen olemuksen täysin. Luonnetta ja persoonallisuutta huumeet eivät olleet onneksi muuttaneet; Routakangas esitetään kirjassa luotettavana ja oikeutta arvostavana henkilönä, jonka moraali tosin ei ole kovin korkea. Hänen rikostutkinnassaan tekemänsä päätelmät ovat erittäin loogisia ja monelta kantilta mietittyjä, mutta käytännössä hänen spontaanit ratkaisunsa ovat arvaamattomia.
Useimpien ystävien kerrottiin jättäneen Routakankaan tämän alkoholiongelmien vuoksi, eikä tämän perheestä tai sukulaisista kerrottu mitään. Mies oli kuitenkin kyennyt hankkimaan työn vartijana, ja oli ainakin kertomansa mukaan aina selvänä töissä ja töitä edeltävänä päivänä. Johannan ja Routakankaan välillä on tietynlainen jännitys ja rentous samaan aikaan, vaikkei kumpikaan myönnäkään tuntevansa vetoa toiseen. Kirjassa ehkä ärsyttävintä on juuri se, että näiden kahden tiet eivät koskaan kohtaa, vaikka he sopisivatkin toisilleen.
Kirjaa lukiessani ymmärsin, että jos haluaa saada selville totuuden hinnalla millä hyvänsä, löytää väkisinkin jotain jota ei oikeastaan edes olisi halunnut tietää. Ihminen on luontaisesti utelias, mutta liikaa toisten juttuihin kajoaminen ei kannata, varsinkaan jos tilanteeseen liittyy vaarallisia tekijöitä. Voin paljastaa, että juuri uteliaisuus tappoi sekä Rikun että Marin. Jotkut arvoitukset saattavat olla vain tarkoitettu salaisuuksiksi.
